Miten päädyin tekemään tätä

Vuonna 1998 olin töissä varastossa Helsingin ulkopuolella. Muistan vieläkin sen hieman ummehtuneen ilman ja betonisen maun suussa, trukkien tasaisen huminan jossain hallin toisessa päässä ja metallin kolahdukset, jotka kuuluivat päivään niin olennaisesti, ettei niitä hetken päästä enää oikeastaan kuullutkaan.

Lastasin tavaraa, järjestelin hyllyjä ja siirtelin laatikoita paikasta toiseen. Seuraavana päivänä tehtiin sama uudestaan.

Olin käynyt taidekoulun ja tehnyt aina jotain luovaa, mutta varastossa sillä ei ollut mitään merkitystä. Itse työssä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, eikä tämä ole tarina siitä, että olisin ollut jotenkin liian hyvä siihen. Olin vain väärässä paikassa ja tiesin sen itsekin. Kaikkein raskainta oli ajatus siitä, että vuodet voisivat kulua näin ihan huomaamatta.

Sitten Janne Aaltonen soitti.

Puhelu, joka muutti suunnan

Tunsin Jannen jo entuudestaan. Olimme tehneet logoja ja julisteita bändille, istuneet Commodore 64:n ääressä ja kehitelleet kaikenlaista, yleensä niin ettei ollut kovin selvää missä yhden idea loppui ja toisen alkoi. Janne osasi koodata, mutta hän oli myös äärimmäisen luova. Me pallottelimme ajatuksia edestakaisin, innostuimme toinen toistemme jutuista ja ennen kaikkea meillä oli aina hauskaa.

Vähän aikaisemmin olin lainannut hänelle sata markkaa, kun hänen piti päästä Helsinkiin työhaastatteluun eikä rahaa oikein ollut. Hän päätyi ensin Grey Interactivelle ja myöhemmin Spray Interactiveen, ruotsalaiseen digitoimistoon, joka oli avannut toimiston Helsinkiin.

Nyt Janne soitti ja kysyi, tulisinko sinne töihin.

”Tule Spraylle. Opetan sulle kaiken.”

En muista miettineeni asiaa kovin pitkään. Sanoin kyllä, vaikka minulla ei ollut juuri mitään niistä taidoista, joita kuvittelin työssä tarvittavan. Vasta puhelun jälkeen alkoi tietenkin tulla mieleen, mitä olin juuri mennyt lupaamaan.

Kolme kuukautta aikaa osoittaa, että pärjään

Spray oli täysin toinen maailma kuin varasto. Internet oli vielä tarpeeksi uusi asia, että sen tulevaisuudesta puhuttiin tosissaan, ja toimistossa vallitsi tunne, että jotain isoa oli alkamassa. Pian aloittamiseni jälkeen Spraysta tuli Razorfish.

Olin samalla innoissani ja aivan pihalla.

Ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat tehneet näitä asioita jo vuosia ja puhuivat niistä kielellä, jota vasta opettelin. Alussa sähköpostinkin kanssa tarvitsin välillä apua. Minulla oli kolmen kuukauden koeaika, ja tiesin hyvin, että Janne oli laittanut omaakin uskottavuuttaan peliin saadessaan minut sinne.

Se painoi ehkä enemmän kuin itse koeaika.

Tein töitä paljon. Viikonloput sekoittuivat arkeen, opettelin yhden asian ja huomasin samalla kolme seuraavaa, joita en vielä osannut. Välillä näin Jannen ilmeestä, että hänkin mietti miten tässä käy. En pahastunut siitä, koska mietin aivan samaa itse.

En ollut nopea oppimaan kaikkea. Mutta opin riittävän nopeasti.

Kolmen kuukauden jälkeen olin edelleen siellä.

Ensimmäinen työ, josta olin itse vastuussa

Ensimmäinen kokonaan oma projektini oli Peugeot.fi. Siihen asti olin tehnyt töitä muiden mukana ja opetellut koko ajan, mutta nyt vastuu oli ensimmäistä kertaa minun. Kyse ei ollut enää harjoittelusta tai siitä, että joku kokeneempi katsoisi vierestä mitä teen, vaan oikeasta asiakkaasta, jolla oli sivustossa rahaa ja oma maine kiinni. Se tuntui isolta askeleelta.

Projekti meni hyvin. Tein töitä, kysyin kun en tiennyt ja opin samalla lisää. Sivusto valmistui ja palaute oli hyvää. Muistan siitä ennen kaikkea helpotuksen, mutta mukana oli myös jotain uutta: ensimmäistä kertaa pystyin katsomaan valmista työtä ja ajattelemaan, että tämä oli oikeasti minun vastuullani ja minä sain sen maaliin.

Sitten tuli Fortum, ja mittakaava muuttui kerralla. Se oli siihen aikaan yksi suurimmista verkkoprojekteista, joita Suomessa tehtiin. Mukana oli iso tiimi, paljon riippuvuuksia, tiukka aikataulu ja kokonaisuus, josta en aluksi oikein edes tiennyt mistä päästä sitä pitäisi katsoa. Peugeot oli ollut oma projekti. Fortum oli jotain aivan muuta.

Muistan puhuneeni siitä Jannen kanssa. Hän ei tehnyt asiasta numeroa eikä pitänyt mitään kannustuspuhetta, vaan sanoi käytännössä vain, että kyllä minä tämän pystyn tekemään. Se taisi olla juuri oikea tapa sanoa se. Janne tunsi minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei siinä kohtaa tarvittu lisää analyysiä vaan lupa mennä eteenpäin. Otin projektin vastaan.

Fortumista tuli pitkä ja raskas projekti. Päivät venyivät, välillä niin pitkiksi ettei kotiin lähtemisessä ollut enää oikein järkeä, ja toimiston sohva tuli tutuksi useammallekin meistä. Jossain vaiheessa ajantaju hämärtyi kokonaan: tehtiin, korjattiin, testattiin, odotettiin seuraavaa versiota ja jatkettiin taas. Projekti meni myöhään, ihmiset olivat väsyneitä ja välillä tuntui, ettei siitä päästä koskaan irti. Lopulta päästiin. Sivusto valmistui ja palkittiin myöhemmin alan kilpailuissa.

Jälkikäteen ajatellen Fortum muutti minussa jotain enemmän kuin Peugeot. Peugeot oli näyttänyt, että pystyn hoitamaan oman projektin. Fortum taas oli niin iso ja raskas kokonaisuus, ettei sen jälkeen ollut enää kovin uskottavaa ajatella olevani vain se tyyppi, jonka Janne oli joskus ottanut mukaansa kokeilemaan pärjäisikö hän alalla. Olin ollut keskellä vaikeaa projektia, kantanut vastuuni ja tullut toisesta päästä ulos. Kun sen jälkeen istuin työpisteelläni ja seuraava työ tuli vastaan, en enää miettinyt ensimmäisenä kuuluinko minä tänne.

Razorfishissa oli siihen aikaan helppo innostua työstä. Internet oli vielä uusi, asiakkaiden kanssa sai kokeilla asioita joita kukaan ei ollut tehnyt kovin monta kertaa ennen, ja toimistossa oli paljon ihmisiä, joilta opin jatkuvasti jotain. Siksi huomasin myös aika nopeasti, kun tunnelma alkoi myöhemmin muuttua.

Jossain vaiheessa jokin muuttui

Dotcom-kuplan puhkeamisen jälkeen paine kasvoi, ja vähitellen työn ympärille tuli enemmän puhetta laskutuksesta. Ei niin, että joku olisi tullut aamulla sanomaan, että tästä lähtien asiakkaan etu on sivuseikka, vaan paljon arkisemmin. Tunteja seurattiin tarkemmin, niiden määrää piti saada ylöspäin ja välillä ratkaisuja katsottiin ensin sen kautta, paljonko niistä syntyy laskutettavaa työtä. Minusta se tuntui oudolta, koska olin oppinut työn juuri toisin päin: ensin mietitään mikä asiakkaalle olisi järkevää ja sitten tehdään se niin hyvin kuin osataan.

Janne otti muutoksen raskaasti. Hän oli yleensä se, joka löysi tilanteesta jonkin uuden idean tai vähintään jotain mistä innostua, mutta nyt sitä puolta näkyi yhä vähemmän. Muistan hänet monta kertaa toimiston parvekkeelta. Oven sulkeuduttua toimiston äänet jäivät taakse ja alhaalta kuului liikenne. Janne saattoi vain istua siinä hetken, katsoa kaupunkia eikä sanoa juuri mitään.

En yleensä kysynyt mitä hän ajatteli. Tiesin aika hyvin.

Vuonna 2001 järkevä ihminen olisi ehkä tehnyt jotain muuta

Jossain vaiheessa aloimme puhua siitä, pitäisikö lähteä kokonaan. Ajatus omasta yrityksestä ei tullut yhtenä suurena päätöksenä, vaan pikemminkin vaihtoehtona joka alkoi tuntua koko ajan vähemmän hullulta. Vuosi oli 2001, ympärillä kaatui firmoja ja koko ala näytti epävarmalta, joten ajoitus ei paperilla ollut erityisen hyvä. Toisaalta juuri silloin tuntui tärkeältä päästä takaisin tekemään töitä tavalla, johon itse uskoi.

Muistan yhden illan toimistolta, kun Janne sanoi käytännössä vain: “Lähdetään.”

Siitä syntyi Aaltonen & Vuorela. Aluksi meitä oli kaksi miestä, kaksi tietokonetta ja nurkka jonkun toisen yrityksen tiloista. Se riitti hyvin. Janne osoittautui nopeasti myös hyväksi myyjäksi, mikä ei jälkeenpäin ajatellen ehkä olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Hän oli luova, osasi innostua asioista ja sai muutkin innostumaan niistä. Asiakkaita alkoi tulla yllättävän nopeasti: Red Bull, Trainers’ House, Elämystaikurit, Suomi-Yhtiöt ja muita nimiä, joita emme olisi muutamaa vuotta aikaisemmin osanneet kuvitella omalle asiakaslistallemme.

Razorfish meni konkurssiin pian lähtömme jälkeen. Muistan uutisen hyvin, koska ero meidän ja sinne jääneiden välillä tuntui yhtäkkiä aika pieneltä: olimme vain vähän aikaisemmin istuneet samoissa huoneissa ja tehneet samoja töitä. Nyt meillä oli oma yritys ja monella vanhalla kollegalla ei ollut enää työpaikkaa. Siinä kohtaa ymmärsi aika konkreettisesti, kuinka pienestä ajoitus joskus on kiinni.

Aaltonen & Vuorela taas lähti liikkeelle nopeammin kuin kumpikaan meistä oli odottanut. Ensimmäisen vuoden jälkeen liikevaihtoa oli kertynyt miljoona markkaa. Muistan, että summa tuntui lähes epätodelliselta, kun ajatteli mistä olimme lähteneet: kaksi tietokonetta, lainattu nurkka ja aika paljon luottamusta siihen, että kyllä tästä jotain tulee. Pian palkkasimme lisää ihmisiä, projekteja oli useita yhtä aikaa ja yhtäkkiä meillä olikin ihan oikea yritys johdettavana, ei enää vain kaksi tyyppiä tekemässä töitä yhdessä.

Elämä oli samaan aikaan menossa aivan toiseenkin suuntaan

Samaan aikaan kun Aaltonen & Vuorela kasvoi, valmistelin myös ihan toisenlaista tulevaisuutta. Tiesin, että minulle syntyy lapsi. Olimme ostaneet oman talon, ja kotona tehtiin tilaa tulevalle perheelle samalla kun töissä rakennettiin yritystä kovaa vauhtia eteenpäin.

Siinä oli jotain hyvin konkreettista: toisessa paikassa mietittiin asiakkaita, projekteja ja seuraavia rekrytointeja, toisessa huoneita, tavaroita ja sitä, millainen arki meillä pian olisi. Molemmat tuntuivat tärkeiltä, mutta ne vetivät ajatuksia eri suuntiin.

Minka syntyi juuri siinä vaiheessa, kun yrityksen lopettaminen alkoi olla todellisuutta. Muistan ensimmäisen kerran, kun pidin häntä sylissäni. Silloin moni asia, joka oli vielä vähän aikaisemmin tuntunut valtavalta, asettui eri mittakaavaan. Yrityksen päättyminen oli edelleen raskas asia, mutta samaan aikaan edessä oli jotain paljon suurempaa ja henkilökohtaisempaa.

Työ seurasi silti mukana kotiin asti. Saatoin olla fyysisesti kotona ja käydä mielessäni läpi yrityksen tilannetta, keskeneräisiä projekteja ja sitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Toiseen suuntaan kävi yhtä helposti: olin töissä, mutta ajatukset olivat kotona ja tulevassa perheessä.

Jonkin aikaa tuntui siltä, etten ollut täysin läsnä kummassakaan paikassa.

Ikkuna, josta piti näkyä menestys

Samoihin aikoihin Aaltonen & Vuorela oli muuttanut Mannerheimintielle, aivan Helsingin keskustaan. Ikkunasta näkyi Kolmen sepän patsas ja kadulla kulki jatkuvasti ihmisiä, ratikoita ja autoja. Muutamaa vuotta aikaisemmin olisin pitänyt sellaista toimistoa aika selvänä merkkinä siitä, että olemme onnistuneet. Nyt seisoin välillä saman ikkunan ääressä ja tiesin, ettei yritys ollut enää menossa hyvään suuntaan.

Se oli ristiriitainen vaihe. Kotona valmisteltiin elämää lapsen kanssa, mutta töissä yritettiin samaan aikaan selvittää, mitä yritykselle pitäisi tehdä. Ulospäin moni asia näytti edelleen hyvältä: hieno toimisto, tunnettuja asiakkaita, työntekijöitä ja paljon tehtävää. Sisällä tiesimme kuitenkin jo, ettei Janne ja minä enää halunneet viedä yritystä samaan suuntaan.

Lopulta Janne sanoi ääneen sen, minkä molemmat jo tiesimme.

”Meidän täytyy lopettaa tämä.”

Siinä vaiheessa ei enää ollut kyse siitä, kumpi olisi oikeassa. Olimme vain päätyneet liian kauas toisistamme siinä, miten halusimme yritystä tehdä ja mihin suuntaan viedä. Se oli ehkä juuri siksi vaikea hyväksyä, ettei ollut yhtä selkeää syytä jota olisi voinut osoittaa sormella.

Aaltonen & Vuorela jaettiin vuoden 2002 loppuun mennessä, eikä kumpikaan meistä jatkanut yritystä.

Muistan sen ajan hyvin sekavana. Kotona oli vastasyntynyt lapsi ja uusi talo, jonka piti tarkoittaa uuden vaiheen alkua. Samaan aikaan työelämässä yksi tärkeimmistä asioista, joita olin siihen mennessä rakentanut, oli juuri päättynyt. Oli vaikea tietää, mihin tunteeseen olisi pitänyt tarttua ensin.

Yhtenä päivänä katsoin Mannerheimintien ikkunasta Kolmen sepän patsasta ja tiesin, että meidän yhteinen yrityksemme oli ohi. Toisena menin kotiin ja otin vastasyntyneen tyttäreni syliin.

Siinä oli yhtä aikaa enemmän loppua ja alkua kuin oikein osasin käsitellä.

Mitä jää jäljelle, kun yritystä ei enää ole

Aaltonen & Vuorelan jälkeen arki muuttui nopeasti. Ei ollut enää yhteistä yritystä eikä tuttua rakennetta ympärillä, vaan piti katsoa mitä töitä oli tulossa ja rakentaa seuraava vaihe niiden varaan.

Siinä kohtaa tuli Ruokangas Guitars.

Yhteistyö alkoi paljon pienemmästä kuin mitä siitä myöhemmin kasvoi, mutta ajoitus oli minulle tärkeä. Olin juuri menettänyt yhden ison ammatillisen rakenteen ympäriltäni ja tarvitsin ehkä enemmän kuin itse ymmärsin projektin, jossa pääsin taas tekemään, ratkaisemaan ja näkemään työn jäljen suoraan.

Ruokankaan kanssa sitä tuli nopeasti. Työ alkoi vetää mukaansa, uusia asioita tuli eteen ja samalla huomasin, ettei yrityksen päättyminen ollut vienyt osaamistani mihinkään. Pystyin jatkamaan siitä, mihin olin jäänyt.

Jälkikäteen ajatellen juuri siinä kohtaa alkoi yksi urani tärkeimmistä vaiheista.

Jonkin ajan kuluttua sain yhteydenoton vanhalta Razorfish-kollegalta. Hän kysyi, kiinnostaisiko työ Valvella. Tunsin yrityksen maineen hyvin, eikä päätöstä tarvinnut kovin pitkään miettiä. Olin ehtinyt jo nähdä, että pärjään omillani, mutta ajatus paluusta isompaan porukkaan tuntui siinä vaiheessa hyvältä. Halusin taas ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisi sparrata, rakentaa isompia kokonaisuuksia ja oppia lisää.

Valve ja vuodet sen jälkeen

Valvella viihdyin lopulta yli viisi vuotta. Siellä työn mittakaava kasvoi taas, mutta eri tavalla kuin Fortumissa. Nyt kyse ei ollut yhdestä valtavasta projektista, vaan vuosista, joiden aikana ehdin tehdä hyvin erilaisia töitä eri asiakkaille ja erilaisissa tiimeissä.

Työ vei välillä käyttöliittymiin, välillä konsepteihin ja välillä sellaisiin kokonaisuuksiin, joille ei silloin oikein ollut yhtä selvää nimikettä. Vietin myös vuoden Nokian N-Series Software -tiimin sisäisenä suunnittelijana, mikä oli taas oma maailmansa verrattuna toimistotyöhön.

Vuonna 2009 TripSay voitti Grand One -palkinnon. Se tuntui hyvältä, tietenkin, mutta tärkeämpää oli ehkä se, että olin siinä vaiheessa jo ehtinyt tehdä niin monenlaista työtä, ettei oma osaaminen enää rakentunut yhden tittelin varaan.

Valven jälkeen siirryin Fellowlandiin, joidenkin vanhojen Valve-kollegoideni perustamaan yritykseen, user experience designeriksi. Olin siellä lokakuusta 2011 syyskuuhun 2012.

Sen jälkeen tuli Scoopshot, jossa työskentelin Design Leadina. Siitä olen kirjoittanut erikseen omassa case studyssaan.

Scoopshotin jälkeen siirryin takaisin itsenäiseksi tekijäksi noin vuonna 2014. Maaliskuusta 2017 lähtien olen työskennellyt omalla nimelläni, junnu.

Jossain vaiheessa työnkuva ei enää mahtunut yhteen nimikkeeseen

Kun katson töitäni jälkikäteen, en oikein löydä kohtaa jossa olisin päättänyt ryhtyä generalistiksi. Se tapahtui vähitellen. Yhdessä projektissa olin syvällä käyttöliittymässä, toisessa mietin koko palvelun rakennetta, seuraavassa kirjoitin tekstejä tai yritin yhdessä asiakkaan kanssa saada selvää siitä, mitä oikeastaan oltiin tekemässä.

Aika usein huomasin myös, ettei ongelma ollutkaan siellä mistä sitä aluksi lähdettiin etsimään. Käyttöliittymää saatettiin tulla korjaamaan, mutta muutaman keskustelun jälkeen kävi ilmi, ettei palvelun tärkeintä tehtävää ollut vielä päätetty kunnolla. Verkkosivusto kaipasi uudistusta, mutta ennen uuden sivun piirtämistä piti ymmärtää, miten yritys haluaa puhua tarjoamastaan.

Siinä vaiheessa titteleistä alkoi olla vähemmän hyötyä. UX/UI-suunnittelija kuvaa osaa siitä mitä teen, samoin product designer, konseptisuunnittelija tai verkkosuunnittelija. Käytännössä olen vain tottunut seuraamaan ongelmaa niin pitkälle kuin on tarpeen, vaikka se veisi välillä oman tontin ulkopuolelle.

Nykyään kysyn ehkä vähän enemmän ennen kuin alan piirtää

Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen teen edelleen paljon samoja asioita kuin ennenkin: suunnittelen verkkosivustoja, käyttöliittymiä ja digitaalisia palveluita. Erona on ehkä se, etten enää pidä ensimmäistä toimeksiantoa välttämättä oikeana kuvauksena ongelmasta.

Jos joku pyytää uutta verkkosivustoa, sivusto voi hyvinkin olla juuri se mitä tarvitaan. Mutta joskus muutaman keskustelun jälkeen käy ilmi, että vanhassa sivustossa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Yrityksen on vain vaikea sanoa selvästi, mitä se tarjoaa. Tai palvelu on vuosien aikana kasvanut siihen pisteeseen, ettei kukaan oikein enää tiedä mikä siinä pitäisi nostaa ensimmäiseksi esiin.

Silloin uuden käyttöliittymän piirtäminen ei auta vielä kovin pitkälle.

Ehkä siinä näkyy parhaiten se, mitä kaikki nämä vuodet ovat tehneet omalle tavalleni työskennellä. Olen nähnyt tarpeeksi monta projektia tietääkseni, ettei ongelma aina löydy siitä kohdasta johon sitä ensimmäiseksi osoitetaan. Sen takia kysyn nykyään mielelläni muutaman kysymyksen liikaa ennen kuin alan tehdä ratkaisuja.

En tiedä onko sille täydellistä ammattinimikettä. En ole erityisen kiinnostunut löytämään sellaista enää.

Työ itsessään kiinnostaa enemmän.

Pitkä versio

Jos joku olisi tullut sinne varastoon vuonna 1998 kertomaan, mitä seuraavien vuosikymmenten aikana tapahtuu, en olisi varmaan uskonut puoliakaan.

Eniten tästä ajasta muistan lopulta aika tavallisia hetkiä: Jannen puhelun, ensimmäiset päivät Spraylla, Fortumin pitkät illat, Razorfishin parvekkeen, kaksi tietokonetta ensimmäisessä omassa toimistossa, Mannerheimintien ikkunan ja Minkan ensimmäistä kertaa sylissäni.

Niiden väliin mahtuu melkoinen määrä verkkosivustoja, tuotteita, yrityksiä, ihmisiä ja muutama palkintokin. Osa asioista meni hyvin, osa hajosi käsiin, ja aika moni tärkeä käänne tuli vastaan silloin kun en ollut siihen erityisen valmis.

Ehkä siinä on myös koko uran yhteinen nimittäjä. En ole koskaan oikein viihtynyt tilanteissa, joissa kaikki on jo päätetty ja tehtävä on vain suorittaa. Kiinnostavinta on ollut se kohta, jossa jotain pitää vielä ymmärtää paremmin ennen kuin sitä voi rakentaa kunnolla.

Tämä oli pitkä versio.