1998: Vankina omassa elämässäni

Kesän aurinko poltti Helsingin katuja, mutta minä elin varjoissa. Varaston kylmät betoniseinät olivat vankilani – sama mekaaninen, loputon rutiini söi minua pala palalta.

Olin opiskellut taidekoulussa. Luovuus virtasi suonissani kuin tuli, mutta täällä se hiipui hiljalleen. Pölyiset laatikot, ruosteiset hyllyt ja vanhat tavarat tuntuivat omilta hautajaisiltani. Kello tikitti niin hitaasti, että jokainen sekunti venyi ikuisuudeksi. Lastasin tavaroita ja järjestelin hyllyjä, kunnes tunsin kuolevani sisältä.

Elämä oli pysähdyksissä. Odotin jotain suurta, jotain pelastusta – mutta se ei koskaan tuntunut tulevan.

Kohtalon kutsu?

Puhelin soi keskellä tavallista päivääni. Se oli Janne Aaltonen – puhelu, joka tulisi muuttamaan koko loppuelämäni.

Razorfish: Ovi uuteen maailmaan

Vastasin. Janne Aaltosen ääni oli rauhallinen, mutta hänen sanansa kantoivat painoa. Hän ei ollut vain ystävä, vaan mentori, opettaja ja veli – mies, joka tunsi minut paremmin kuin kukaan muu. Olimme tehneet yhdessä bändillemme logoja ja julisteita, viettäneet tunteja Commodore 64:n ääressä koodaten pelejä. Aina sama kaava: Janne kirjoitti koodia, minä heitin ideoita vieressä – ja meillä oli aina hauskaa.

Hän näki minussa jotain, mitä en itse ollut osannut nähdä: kipinän, potentiaalin, jonkin, joka odotti vain oikeaa hetkeä syttyäkseen.

“Tule töihin Spraylle”, hän sanoi. “Opetan sinulle kaiken.”

Spray Interactive – myöhemmin Razorfish. Se sama firma, johon hän oli mennyt työhaastatteluun niillä sadalla markalla, jotka olin lainannut hänelle vain vuotta aiemmin.

Ne varastotyöstäni tienatut rahat olivat silloin tuntuneet pieneltä summalta, mutta Jannelle ne olivat merkinneet kaikkea. Ja nyt hän kutsui minut mukaan. Hän ei ollut unohtanut.

Verkkosivut, koodaus, suunnittelu – sanat, jotka olivat minulle vieraita, mutta jotka sytyttivät sisälläni liekin. Janne tiesi kiinnostukseni; hän oli nähnyt sen jokaisessa C64-sessiossa, jokaisessa logosuunnittelussa.

Hän tiesi, että varastossa kuihtui joku, joka kuului luomaan, ei kantamaan laatikoita. Nyt hän maksoi sen sata markkaa takaisin – ei rahana, vaan mahdollisuutena muuttaa elämäni.

Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin jotain muuta kuin tyhjyyttä. Tuntui, että suunta oli vihdoin oikea. Mahdollisuus, jota olin odottanut varaston pimeydessä, oli vihdoin edessäni. Ne samat varastorahat, jotka olivat pelastaneet Jannen, pelastaisivat nyt minut. Kehä sulkeutui, ja sydämeni hakkasi niin kovaa, että luulin sen pysähtyvän.

Mutta demoni heräsi

Yhtä nopeasti kuin toivo syttyi, sisälläni heräsi tuttu ääni – se sama, joka oli pitänyt minut varastossa liian kauan.

“Joo, olet heitellyt ideoita”, se kuiskasi. “Mutta Janne on aina ollut se, joka kirjoittaa koodin. Sinä olet vain ollut siinä vieressä. Sivustakatsoja. Et pärjää yksin. Olet liian tyhmä tähän. Sinulla ei ole koulutusta, ei oikeaa kokemusta. Palaa takaisin. Ainakin siellä olit turvassa.”

Turva. Sana, joka maistui katkeralta – turva vankilassa, jossa sielu kuoli päivä päivältä. Kuulin Jannen puhuvan edelleen, mutta ääni tuntui tulevan kaukaa. Pelko oli tarttunut minuun kuin koura kurkkuun.

Mitä jos epäonnistun? Mitä jos kaikki näkevät, että olen vain se tyyppi, joka istuu vieressä ja katsoo, kun oikeat taitajat tekevät työn? Entä jos petän Jannen, joka otti riskin ottaessaan minut mukaan?

Sitten muistin varaston: pölyn, laatikot ja sen hitaan näivettymisen. Päätin, etten kuuntelisi demoniani – en tällä kertaa.

Razorfish Helsinki – digitaalisen vallankumouksen keskus

Vuonna 1997 Spray Interactive rantautui Suomeen kuin tsunami, tuoden mukanaan visioita, joita harva vielä ymmärsi. He olivat pioneerejä – monen mielestä hulluja visionäärejä – jotka uskoivat vakaasti, että internet muuttaisi kaiken. Ja he olivat oikeassa.

Helsingin toimisto oli kuin taikahuone, jossa luovuus ja teknologia sulautuivat yhteen tavalla, jota Suomessa ei oltu ennen nähty. Siellä syntyi tulevaisuus, pikseli ja koodirivi kerrallaan.

Seinät olivat täynnä luonnoksia, Post-it-lappuja ja villejä ideoita. Ilmassa oli sähköä – tunne, että jotain suurta oli koko ajan tapahtumassa. Ja minä, entinen varastomies pölyisten laatikoiden keskeltä, astuin sisään tähän maailmaan. Ovet avautuivat, ja astuin pyörremyrskyyn.

Koeaika – eli helvetti maan päällä

Razorfish oli täynnä poikkeuksellisen lahjakkaita ihmisiä – heitä, jotka puhuivat koodia kuin äidinkieltään ja näkivät designia siellä, missä minä näin vain pikseleitä. Ja sitten olin minä: mies, joka tuskin osasi avata sähköpostia ilman ohjeita. Se sama mies, joka oli aina seissyt vieressä, kun Janne koodasi.

Kolmen kuukauden koeaika. Niin paljon aikaa todistaa, että kuulun tänne – ja samalla liian vähän, jos tekisin yhdenkin virheen. Yksi väärä liike, ja olisin taas laatikoiden keskellä, tuntipalkalla, unelmoimassa siitä, mitä olisi voinut olla.

Paine oli murskaava. Se tuntui rintakehässä joka aamu, kun heräsin, ja vatsassa joka ilta, kun yritin nukahtaa. Jokainen koodirivi saattoi olla se virhe, joka paljastaisi minut huijariksi tässä nerojen maailmassa. Janne oli ottanut riskin puolestani – en voinut pettää hänen luottamustaan.

Taistelu itseni ja kaikkien muiden kanssa

Joka aamu heräsin kylmään hikeen, pelko kurkussa puristamassa. Joka ilta menin nukkumaan sama tunne rinnassa – väsymys ja epävarmuus sekoittuivat toisiinsa.

Työskentelin aamusta iltaan, iltapäivästä aamuun. Viikonloput olivat vain jatkoa arkeen; lauantain ja tiistain välillä ei ollut eroa. Opin. Kirvelin. Epäonnistuin. Nousin ylös ja opin lisää.

Janne oli kärsivällinen opettaja, mutta hänelläkin oli rajansa. Näin hänen katseessaan kysymyksen: pärjääkö tämä mies? Olinko hyvä sijoitus vai kallis virhe? Olinko enemmän kuin se kaveri, joka heitteli ideoita C64:n ääressä? Enemmän kuin tyyppi, joka suunnitteli bändilogoja, kun Janne hoiti oikean työn?

Olin nopea, mutten tarpeeksi nopea. Jotkut kollegat katsoivat minua uteliaasti, pää kallellaan, kuin yrittäen ratkaista arvoitusta. Toiset eivät katsoneet ollenkaan – mikä oli vielä pahempaa. “Kuka tuo on? Miksi hän on täällä?” Kuulin sen äänensävystä, näin sen katseista, kun he ohittivat minut käytävällä. Mutta en antanut periksi. En voinut.

Takana oli vain varasto: pöly, laatikot ja hidas, hiljainen näivettyminen.
Edessä oli mahdollisuus elää ensimmäistä kertaa todella – olla muutakin kuin kädet, jotka kantavat tavaraa pisteestä A pisteeseen B. Mahdollisuus todistaa itselleni, Jannelle ja kaikille, että olin enemmän kuin ideamies. Että minäkin pystyin kirjoittamaan sitä koodia. Että ne sata markkaa eivät olleet menneet hukkaan.

En ollut vahva. Olin peloissani joka ikinen päivä. Heräsin pelkoon ja menin nukkumaan sen kanssa. Mutta peloissaan voi silti taistella. Ja minä taistelin – joka päivä, joka yö – kunnes elimistö huusi armoa ja pääni tuntui räjähtävän kaikesta tiedosta, jota sinne pakotin.

Silti jatkoin. Koska se oli ainoa vaihtoehto.

Varastoon en palannut. En koskaan.

Ensimmäinen suuri projekti – Peugeot.fi

Sitten se tapahtui: sain oman projektini. Ei pientä sivuhommaa, ei “auta tuossa vähän” -tehtävää, vaan oman vastuun.

Peugeot.fi.

Istuin työpisteelläni, tieto vielä tuoreena mielessäni, ja tunsin kaksi voimaa repivän minua eri suuntiin. Ylpeyttä – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin ansainnut tämän. Selvinnyt koeajasta. Olin todistanut jotain.

Mutta rinnalla kulki toinen tunne: pelko. Se sama vanha ääni kuiskasi, “Nyt kaikki näkevät totuuden. Nyt epäonnistut kaikkien nähden.”

Projekti oli vaativa. Automerkin verkkosivusto ei ollut mikään yksinkertainen portfolio, vaan oikeaa bisnestä – oikeita asiakkaita, oikeaa rahaa. Ja minä olin vastuussa.

Tein töitä päivät ja yöt. Viikot sulautuivat kuukausiksi. Koodirivit kasvoivat, bugit korjaantuivat, design hioutui. Joka päivä olin varma, että tänään kaikki romahtaa. Mutta se ei romahtanut.

⭐⭐⭐⭐⭐

Se sai loistavaa palautetta – asiakkaalta, kollegoilta, jopa niiltä, jotka olivat aiemmin katsoneet minua vienosti käytävällä. Tunsin rintakehässäni jotain uutta, tunteen jota en ollut kokenut vuosiin.

Itseluottamusta.

Ehkä, vain ehkä, kuuluin tänne sittenkin.

Mentorin viimeinen oppitunti – Fortum

Sitten tuli Fortum.

Jos Peugeot oli suuri, Fortum oli jättiläinen – monimutkaisin projekti, jonka olin koskaan nähnyt. Se oli siihen aikaan ehkä suurin projekti Suomessa. Työ, joka pystyi nielemään kokonaisia tiimejä ja sylkemään ulos uupuneita ihmisiä.

Ja he tarjosivat sitä minulle.

Istuin kokoushuoneessa ja kuuntelin vaatimuksia, aikatauluja, odotuksia. Jokainen sana tuntui painavan enemmän kuin edellinen. Jokainen deadline näytti mahdottomalta. Tämä oli liikaa. Hetki, joka paljastaisi minut huijariksi.

Sitten Janne tuli luokseni. Hän ei sanonut paljon, mutta ne sanat, jotka hän sanoi, painoivat enemmän kuin mikään muu.

“Olet valmis tähän.”

Katsoin miestä, joka oli nähnyt minut varaston pimeydessä. Miestä, jolle olin lainannut ne sata markkaa. Miestä, joka oli uskonut minuun silloin, kun en itse uskonut.

Miksi hän sanoi sen juuri nyt – juuri silloin, kun epäilin eniten? Ehkä hän näki sen katseestani. Ehkä hän tunsi minut liian hyvin. Ehkä hän muisti omat pelkonsa, kun oli astunut tämän saman talon ovesta sisään.

Otin haasteen vastaan.

Taistelu jättiläistä vastaan

Taistelu jättiläistä vastaan

Fortum-projekti oli pitkä. Se oli uuvuttava. Se oli kaikkea, mitä olin pelännyt ja enemmän. Oli öitä, jolloin nukuin toimiston sohvalla.

Tiimi työskenteli väsymättä. Koodia kirjoitettiin. Bugeja korjattiin. Deadlinet täyttyivät – hädin tuskin, mutta täyttyivät.

Lopulta projekti valmistui.

Se ei vain valmistunut. Se oli menestys. Sivusto palkittiin alan kilpailuissa. Koko tiimi oli ylpeä. Asiakkaatkin olivat yllättyneitä – positiivisesti tietenkin.

Ja minä? Istuin työpisteelläni, katsoin valmiita sivuja, ja tunsin jotain, mitä en ollut koskaan ennen tuntenut.

En ollut enää se varastomies, joka heittelee ideoita sivusta.

En ollut enää se tyyppi, joka katsoo, kun Janne koodaa.

Olin ammattilainen.

Oikea ammattilainen.

Ne sata markkaa jotka olin lainannut Jannelle, niistä oli tullut elämäni tärkein ja paras sijoitus.

Dot-Com kupla: Kun unelmat muuttuvat painajaisiksi

2001. Vuosi, joka söi unelmat.

Ensimmäiset merkit olivat hienovaraisia. Pörssikurssit heiluivat. Asiakkaat alkoivat kysellä hinnasta enemmän kuin visiosta. Budjetit kiristyivät. Projektit peruuntuivat.

Mutta me jatkoimme työtä. Me rakensimme edelleen tulevaisuutta. Olimme Razorfish – pioneereita, visionäärejä. Meitä ei voitu pysäyttää.

Sitten kupla puhkesi.

Rahakone söi sielun

Razorfish muuttui silmiemme edessä – hitaasti, kuin myrkky, joka valuu veteen. Ensin huomasi pienet asiat: kokousten sävy muuttui. Visio korvautui sanalla ROI. Innovaatio muuttui kustannustehokkuudeksi.

Sitten tulivat suuremmat muutokset: irtisanomiset, pienenevät projektitiimit ja deadlinet, jotka ennen olivat tiukkoja mutta realistisia – nyt mahdottomia.

Yritys, joka oli kerran ollut kiinnostunut uudesta ja paremmasta tulevaisuudesta, muuttui kylmäksi rahantekokoneeksi. Jokainen tapaaminen asiakkaan kanssa tuntui laskelmalta: miten voimme laskuttaa enemmän, myydä enemmän tunteja, tehdä vähemmällä ja veloittaa enemmän?

Se oli sydäntäsärkevää.

Alkuperäinen visio – se usko, että internet voisi oikeasti muuttaa maailmaa paremmaksi – oli kadonnut. Tilalla oli vain pelko: pelko konkurssista, epäonnistumisesta, ja siitä, että kaikki, mitä olimme rakentaneet, romahtaisi.

Jannekin muuttui.

Se oli ehkä kaikkein surullisinta. Mies, joka oli aina ollut optimistinen ja nähnyt mahdollisuuksia siellä, missä muut näkivät ongelmia, oli nyt stressaantunut. Hänen silmissään oli ennen kiilto – into, usko, unelma. Se oli kadonnut jo hyvän aikaa sitten.

Huomasin sen kokoushuoneissa, tavassa, jolla hän puhui asiakkaille. Ja katseessa, jonka hän joskus loi minuun – ei enää mentorina, joka opetti oppilastaan, vaan uupuneena miehenä, joka yritti vain selvitä päivästä toiseen.

Joskus löysin hänet istumasta toimiston parvekkeella, tuijottamassa tyhjyyteen. En kysynyt mitään. En tarvinnut. Tiesin.

Me kaikki tiesimme.

Jotain piti muuttua

Istuin eräänä iltana toimistossa, yksin. Kaikki muut olivat lähteneet jo tunteja sitten – tai vuosia sitten, henkisesti. Katsoin ympärilleni. Samat seinät, jotka olivat kerran täynnä villejä ideoita ja Post-it-lappuja, olivat nyt vain… seinät. Tyhjät ja kylmät.

Muistin sen tunteen, kun astuin ensimmäistä kertaa tähän rakennukseen: jännityksen, pelon, toivon, unelman.

Nyt tunsin vain tyhjyyden.

Tämä ei ollut sitä, miksi jätin varaston. Ei sitä, miksi Janne soitti minulle. Eikä sitä, miksi lainasin hänelle ne sata markkaa.

Dot-com-kupla ei ollut vain taloudellinen romahdus – se oli unelmien romahdus. Uskon murtuminen siihen, että voisimme rakentaa jotain merkityksellistä.

Jotain piti muuttua.

Mutta mitä? Ja miten?

Uusi alku: Aaltonen & Vuorela – hyppy tuntemattomaan

“Lähdetään meneen.”

Kaksi sanaa. Janne sanoi ne eräänä iltana, kun istuimme Razorfishin tyhjässä toimistossa. Ei kysymystä, ei ehdotusta – vain toteamus.

“Perustetaan oma firma.”

Katsoin häntä: miestä, joka oli aikoinaan soittanut minut pois varastosta. Miestä, jolle olin lainannut ne sata markkaa. Ja miestä, jonka silmissä näin jälleen sen kiillon – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

“Aaltonen & Vuorela”, hän sanoi. “Me kaksi. Tehdään asiat oikein tällä kertaa.”

Tunsin tutun pelon nousevan. Oma yritys? Nyt, keskellä dot-com-kuplan jälkishokkia, kun koko ala oli romahtanut? Olimme hulluja.

Mutta sitten muistin: olimme aina olleet hulluja. Hullu oli jättää varasto. Hullu oli uskoa internetiin. Hullu oli hypätä Razorfishiin ilman kokemusta.

“Okei”, sanoin lopulta. “Tehdään se.”

Aaltonen & Vuorela perustettiin vuonna 2001 – samana vuonna, kun maailma paloi. Samana vuonna, kun kaikki viisaat sanoivat: “Älkää tehkö sitä.”

Me teimme sen silti.

Väistimme luodin – juuri ja juuri

Internet oli yhä lapsenkengissään, mutta me uskoimme. Olimme pieniä – kaksi miestä, kaksi tietokonetta ja yksi toimisto, joka oli lähinnä komero isomman firman joutotilassa. Mutta meillä oli jotain, mitä Razorfishilta oli kadonnut: unelma.

Ei unelma rahasta. Ei kasvusta. Vaan unelma siitä, että voisimme rakentaa jotain merkityksellistä – jotain, mikä oikeasti auttaisi yrityksiä. Jotain, jossa visio ei olisi vain sana PowerPointissa.

Sitten uutinen tuli: Razorfish oli jättänyt konkurssihakemuksen.

Jättiläinen, joka oli tuntunut kuolemattomalta, oli kaatunut. Yritys, joka oli ollut meidän kotimme ja unelmiemme paikka, oli romahtanut. Kollegat ja ystävät, jotka olivat jääneet sinne, olivat nyt työttömiä.

Istuimme toimistossamme, lukien uutista hiljaisuuden vallassa. Jannen käsi vapisi, kun hän piteli kahvikuppia.

”Väistimme luodin,” hän sanoi hiljaa.

”Juuri ja juuri,” vastasin.

Olimme hypänneet uppoavasta laivasta sekunteja ennen kuin se vajosi. Jos olisimme epäröineet, jos olisimme jääneet, me olisimme olleet siellä heidän kanssaan.

Kun myyjä herää

Janne paljastui nopeaksi myyjäksi. Se oli yllätys meille molemmille. Hän, joka oli aina ollut koodari, teknikko, hiljainen mies tietokoneen ääressä – yhtäkkiä hän myi kuin ammattilainen konsanaan.

Asiakaskunta kasvoi nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti, joskus tuntui. Red Bull, Trainers’ House, Elämystaikurit, Suomi-yhtiöt – nimiä, joita emme olisi muutama vuosi aiemmin uskaltaneet edes uneksia.

Kun yrityksemme täytti vuoden, istuimme baarissa väsyneinä, onnellisina ja vähän epäuskoisina.

“Tiedätkö mitä teimme?” Janne kysyi nostaen lasinsa.

“Mitä?”

“Miljoonan markan liikevaihdon.”

Katsoimme toisiamme – kaksi miestä, jotka olivat kerran istuneet Commodore 64:n ääressä koodaten pelejä huvin vuoksi. Kaksi miestä, joista toinen oli ollut varastossa ja toinen rahattomana matkalla Helsinkiin työhaastatteluun.

Skoolasimme sille miljoonalle. Hetki, jota en tule unohtamaan koskaan.

Palkkasimme lisää ihmisiä. Meillä meni lujaa. Ehkä liian lujaa.

Elämä kasvaa suuremmaksi kuin ura

Keskellä kaikkea tätä – projekteja, deadlineja, kasvua ja stressiä – elämäni sai uuden ulottuvuuden.

Minka syntyi.

Tyttäreni. Pieni, täydellinen ja täysin riippuvainen minusta. Kun pidin häntä sylissäni ensimmäistä kertaa sairaalassa, kaikki muu – yritys, projektit, asiakkaat, deadlinet – tuntui yhtäkkiä pieneltä.

Ei merkityksettömältä, mutta pieneltä.

Yhtäkkiä minulla oli vastuuta, joka oli suurempi kuin mikään projekti: vastuu elämästä, joka tarvitsi minua. Ei kahdeksan tuntia päivässä, ei vain arkipäivisin, vaan joka hetki, joka päivä – ikuisesti.

Yrittäminen vaatii paljon. Se vie aamut, illat, ajatukset, huolet ja usein myös yöunet.

Ja nyt minulla oli joku, joka tarvitsi kaiken sen lisäksi myös minut.

En osannut olla henkisesti täysillä kahdessa paikassa. Kukaan ei osaa.

Kun vaikeudet alkoivat ilmaantua – ja ne tulivat väistämättä – tunsin ensimmäistä kertaa, että ehkä en pärjääkään.

Yrittäjyyden oppitunnit – miksi kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan?

Yrittäjyys näytti aluksi niin yksinkertaiselta. Me kaksi, yhteinen visio, jaettu historia. Mitä voisi mennä pieleen?

Kaikki.

Kun veljet alkavat riidellä

Se tapahtui hitaasti, kuin haava joka tulehtuu. Ensin vain pieni kipu, jonka voi vielä sivuuttaa. Sitten se alkaa kirvellä, sitten särkeä – kunnes se on kaikki, mitä tunnet.

Kokoushuoneissa, joissa olimme kerran suunnitelleet tulevaisuutta, riitelimme nyt. Toimistossa, jossa olimme nauttineet yhteistyöstä, väistelimme toisiamme. Projekteissa, jotka olivat ennen yhteisiä voittoja, etsimme toistemme virheitä.

Janne – mies, joka oli pelastanut minut varastosta. Mies, jolle olin lainannut ne sata markkaa. Mies, joka oli ollut enemmän kuin kumppani – veli.

Nyt katsoimme toisiamme vieraiden silmin.

Se oli sydäntäsärkevää.

Yritin olla läsnä kotona Minkalle, mutta ajatukseni olivat toimistolla. Yritin keskittyä yrityksen ongelmiin, mutta mieleni harhaili kotiin. Olin jumissa kahden maailman välissä – epäonnistuen molemmissa.

Ironia – kun menestys tuntuu tappiolta

Olimme juuri muuttaneet uusiin toimitiloihin Mannerheimintielle, aivan Helsingin ydinkeskustaan. Se oli ollut unelmamme – toimisto, joka kertoisi kaikille, että olimme onnistuneet. Ikkunasta näkyi suoraan Kolmen sepän patsas. Helsingin sydän. Siellä, missä halusimme olla.

Katsoin ulos: kaupungin valoja ja ihmisiä, jotka kiirehtivät kotiin. Tämä oli se hetki, jota olimme tavoitelleet. Toimisto keskustassa. Menestys. Tunnustus.

Mutta se tuntui tyhjältä.

Juuri kun olin saavuttanut jotain sellaista – jotain, mistä varaston pimeydessä en olisi edes uskaltanut unelmoida – olin pakotettu laittamaan pillit pussiin.

Ironia oli murskaava.

Loppu – vai uusi alku?

Lopulta istusimme vastakkain, viimeistä kertaa kumppaneina. Kolmen sepän patsas tuijotti meitä ikkunasta, kolme miestä ikuisesti yhdessä, ikuisesti takoen vasaroillaan.

Toisin kuin me.

”Meidän täytyy lopettaa tämä,” Janne sanoi hiljaa.

Tiesin sen. Olin tiennyt sen jo viikkoja. Mutta kuulla sen ääneen sanottuna – se tuntui kuin joku olisi lyönyt minua rintaan.

Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä omiin suuntiimme. Se oli katkeraa. Ei siksi, että Janne olisi ollut huono kumppani. Päinvastoin. Hän oli nero myyjänä, visionäärinä, ihmisenä. Mutta joskus kaksi hyvää ihmistä ei vain sovi enää yhteen. Joskus visiot eriävät. Joskus tie haarautuu.

Se oli oppitunti – ei siitä, että olisimme epäonnistuneet ihmisinä, vaan siitä, että joskus menestyskin vaatii uhrausta.

Kun demoni palaa – viimeistä kertaa

Katsoin ikkunasta Kolmen sepän patsaalle. Kolme miestä, ikuisesti yhdessä.

Piiskasin itseäni. Miten olin voinut pilata tämän? Miten olin voinut menettää parhaan ystäväni? Miten olin voinut epäonnistua juuri silloin, kun olimme saavuttaneet kaiken?

Silloin tuttu ääni heräsi – se ääni, joka oli ollut hiljaa jo pitkään.
Demoni varastosta.

“Näitkö? Sanoinhan, ettet pärjää. Palaa takaisin. Ainakin siellä tiesit paikkasi.”

Pelko tarttui kiinni. Olin nyt täysin omillani. Ei Jannea myymässä, ei kumppania jakamassa vastuuta. Vain minä – ja epävarmuuteni.

Epäilin itseäni. Kaikkea, mitä olin oppinut. Kaikkea, mitä olin saavuttanut.

Mutta pelko oli turha – ja Janne oli oikeassa

Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi.

Siitä alkoi urani vaiherikkain ja menestyksekkäin projekti – projekti, joka jatkuu yhä tänäkin päivänä. Siinä opin, että Janne oli ollut oikeassa koko ajan: olin valmis. Ne taidot, jotka luulin lainaksi, olivatkin minun.

Mutta se on toinen tarina. Tarina, jonka olen kertonut toisaalla.

Tämä tarina, varastosta Razorfishiin ja Razorfishista Aaltonen & Vuorelaan, kumppanuudesta yksinyrittäjyyteen, on kertomus siitä, miten löysin itseni.

Sadasta markasta, jotka pelastivat kaksi miestä ja muuttivat kaksi kohtaloa.

Siitä, että joskus täytyy pudota pohjalle, jotta voi nousta ylös.

Siitä, että hyvätkin kumppanuudet voivat päättyä – ilman että kukaan on väärässä.

Ja siitä, että se demoni, joka kuiskaa “et pärjää”, valehtelee aina.

Ja se on tarina veljyydestä, joka kesti – vaikka yhtiö ei kestänyt.

Kiitos Janne, että soitit minulle silloin vuonna 1998. Kiitos, että näit minussa jotain, mitä en itse nähnyt.

Kuvassa: Samuli Nivala, Jarkko Vepsäläinen, Sampsa Kemppainen, Toni Laturi, Anna-Roosa Lappalainen, Jyrki Rinne, Junnu Vuorela, Vesa Virlander ja Aki Snellman – Grand One 2009

Valve Helsinki

Olin hetken yksinyrittäjänä, kunnes puhelin jälleen soi.

Kollegani Razorfishilta – ääni menneisyydestä, ajasta, joka tuntui samaan aikaan eiliseltä ja vuosisadalta.

“Kiinnostaisiko paikka yrityksessä nimeltä Valve?”

Valve. Yksi Suomen menestyneimpiä ja palkituimpia digitoimistoja. Nimi, joka sai kenet tahansa alan ammattilaisen pysähtymään.

Sellaiselle tilaisuudelle ei sanota ei.

Viihdyin Valvella yli viisi vuotta, kunnes matkani jatkui Scoopshot-nimiseen startupiin. Näistä olen kirjoittanut enemmän asiakastarinoissa. Kiitos kun luit tarinani!

Asiakkaitani vuosien varrella eri yrityksissä

Razorfish: Mandatum Bank, Finnair, Pohjola, Fortum, Neste, Peugeot.fi, Nokia, Canal+.

Valve: Tieto, Nokia, Nelonen, Muumi, Kärkimedia, Marimekko, TripSay, Thinglink, Veikkaus, UPM, Pelaajalehti, MySites, BooxTV, Garanti Bank, Selekta, Unicafe, Valio, Sanoma Media, Habbo Hotel, SpeedHero. (Vuoden ajan Nokia N-Series Softwarella sisäisenä suunnittelijana.)

Aaltonen & Vuorela: Trainers’ House, Suomi-Yhtiöt, Red Bull, Battery Energy Drink, Skate SM, Elämystaikurit, Futurice (Ilmeviesti), Innopoli.

Matka Jatkuu: Minne menemme seuraavaksi?

Nyt tiedät mistä olen kotoisin ja millainen ihminen olen. Olen kokenut ylä- ja alamäkiä, mutta olen aina uskonut internetin voimaan muuttaa maailmaa.

Jos haluat tekijän, joka välittää lopputuloksesta yhtä paljon kuin sinä, ota yhteyttä. Tehdään yhdessä jotain merkityksellistä.